Venezuelassa vaalivoiton jälkeen kohti sosialismia?
Venezuelassa äänestetään 3. joulukuuta. Kyseessä ovat presidentinvaalit, eikä istuvalla presidentillä Hugo Chávezilla ole yhtään vakavasti otettavaa vastaehdokasta oikealla eikä vasemmalla.
Hugo Chávezin tuki kansan parissa on laaja ja hänen radikaalit puheensa "2000-luvun sosialismin" rakentamisesta ovat innostaneet venezuelalaisia ja synnyttäneet odotuksia maan vallankumouksellisesta muuttamisesta.
Olisi tärkeätä, että jokainen sosialisti osoittaisi vaalienalusviikolla solidaarisuuttaan vallankumouskamppailulle ja mieltään USA:n sekaantumista vastaan.
Vallankumousta ei tietenkään ratkaista presidentinvaaleilla eikä silläkään, kuka tulee parlamenttiin valituksi. Sen kohtalo ratkaistaan tehtaissa, kaduilla, asuinalueilla ja sotilasparakeissa.
Vaalikampanja on kuitenkin osa luokkataistelua ja kaikissa vaalivoitoissa Hugo Chávezin noustua valtaan 1998 on poliittinen oikeisto - hallitsevan luokan ja imperialismin edustajat - demoralisoitunut ja marginalisoitunut samalla kuin työväenluokka on poliittisesti radikalisoitunut ja sen itseluottamus ottaa asiat omiin käsiin on vahvistunut sen luodessa uusia ammattijärjestöjä ja vallatessa työpaikkojaan.
Luokkataistelu ja demokratia
Poliittinen taistelu Venezuelassa osoittaa, että myös kysymys demokratiasta, jolla katsotaan olevan "universaali" arvo, on kapitalismissa asetettava luokka-analyysiin. Porvarisluokka ja imperialismi ovat "demokratian" puolesta vain, kun se auttaa niitä pitämään yllä vallitsevaa järjestystä. Kun vaalit tuovat esille ehdokkaita, jotka eivät ole jakamattoman uskollisia porvaristolle ja imperialismille, ne eivät hetkeäkään epäröi käyttää ulkoparlamentaarisia keinoja;
1) Sabotaasia - esim. öljyteollisuuden työsulku.
2) Murhia - maanomistajien puolisotilaalliset ryhmät ovat murhanneet yli 100 talonpoikaisjohtajaa. Korruptoitunut poliisi tai oikeiston aseelliset ryhmät murhaavat vasemmistoaktivisteja säännöllisesti.
3) Vallankaappauksia
- USA tuki kaappausyritystä 11. huhtikuuta 2002
avoimesti esimerkiksi Condoleezza Ricen lausunnolla ja jolloin presidentiksi
asetettiin 48 tunniksi työnantajajärjestön puheenjohtaja Carmona, minkä
pysäytti 150000 caracasilaista, jotka marssivat kohti presidentinpalatsia.
Kahdeksan kuukautta myöhemmin tehtiin uusi yritys ottaa vallan sen kaoksen
kautta joka luotiin kahden kuukauden "lock out" työnantajien
puolelta. Myös
tuota kaappausyritystä tukivat avoimesti USA ja Espanja.
Uhka porvariston taholta voidaan perusteellisesti poistaa vain, jos se voitetaan, riisutaan aseista ja pakkolunastetaan.
Latinalaisessa Amerikassahan tunnetusti kaadetaan hallituksia, joiden poliittinen väri on väärä. Se että ne on valittu demokraattisesti, ei ole moraalinen tai poliittinen este. Selkein esimerkki tästä on Chile 1973.
Poliittinen tilanne on kuitenkin nyt erilainen. Aiemmin USA:n presidentit ovat voineet raportoida, että "merijalkaväki on saapunut ja järjestys palautettu". USA ei kuitenkaan pysty toimimaan entiseen tapaan "takapihallaan". Vasemmistotuuli käy läpi koko Latinalaisen Amerikan. Venezuela ei ole yksin. Pian joka maassa nähdään vallankumousprosesseja, ei vähiten Boliviassa ja Meksikossa.
Taloudellinen tilanne
Vallankumousprosessi Venezuelassa on kestänyt hyvin pitkään. Syy siihen, ettei luokkien välille ole syntynyt äkillistä yhteenottoa, on että Venezuelan valtiollistetut öljyvarat ovat antaneet Chávezin hallitukselle toimintatilaa viedä läpi useita uudistuksia, vaikka kapitalismi on kriisissä ja kapitalistit sabotoivat taloutta.
Vuonna 2005 Venezuelan talous kasvoi 9,4 prosenttia, huippuluku alueella. Se on jatkoa 17,9 prosentin ennätyskasvulle vuonna 2004. Vuoden 2004 kasvussa on tosin otettava huomioon, että edellisen vuoden tulokseen vaikutti öljyteollisuuden työsulku.
Kasvu on kuitenkin täysin valtionsektorilla. 200 000 uusimmasta työpaikasta oli 145 000 valtionsektorilla. Tämä huolimatta siitä, että Chávez yrittää piristää talouden yksityissektoria. Venezuelan korkotaso on käytännössä negatiivinen (korko 16 % - inflaatio19 % ), mikä normaalitilanteessa saisi kapitalistit lainaamaan rahaa ja investoimaan. Tätä ei kuitenkaan esiinny. 60- ja 70-luvuilla yksityiset sijoitukset olivat yli 50 prosenttia BKT:sta. Nyt niiden osuus on 10-12 prosenttia.
Kapitalistien investointihaluttomuus viittaa siihen, että Venezuelan kapitalismin tulevaisuuden suhteen ollaan luopumassa toivosta. Monet työläisten valtaamista tehtaista ovat kapitalistit hylänneet kiinnitettyään ne ensin savupiippuja myöten ja paenneet sitten maasta rahat mukanaan.
Jäljelle jääneiden yksityisyritysten keskimääräinen käyttötaso on 54 prosenttia. Se on äärimmäistä pääoman tuhoamista. Normaalisti luku kapitalistisessa maassa on 85-95 prosenttia, ehkä 70 prosenttia laman aikana. Venezuelan kotimainen yksityinen sektori on jatkuvassa kriisissä ja hajoamisen tilassa. Ne yksityisyritykset, joilla edelleen on suhteellisen normaalia toimintaa, ovat amerikkalaisia ja espanjalaisia monikansallisia, jotka ovat alallaan usein hallitsevia.
Vallankumousprosessi joutuu luonnollisesti ennemmin tai myöhemmin vastakkain monikansallisten kanssa. Juuri tällä hetkellä 10 000 työläistä piirittää Coca Colan laitoksia Venezuelassa. Miten amerikkalaistyöläiset reagoivat, jos Coca Cola miehitetään ja työläiset ottavat sen valvontaansa? Miten ruotsalaistyöläiset reagoivat, kun sama tapahtuu Ericssonilla, ABB:llä ja Scanialla? Mikä on suomalaistyöläisten reaktio työläisvalvontaan Nokian osalta Venezuelassa?
Globalisoitumisella on kiistämättä vallankumouksellinen sivuvaikutus.
Kohti sosialismia
Joulukuun vaalit saavat työväenliikkeen ja Venezuelan kansan jälleen liikkeelle. Uusi vaalivoitto Chávezille vahvistaa tukea bolivarilaiselle vallankumoukselle ja tavoitteelle rakentaa "2000-luvun sosialismi".
Samanaikaisesti on yhä voimakkaampi mieliala, että bolivarilaisessa liikkeessä, ammattiyhdistysliikkeessä (UNT) ja muissa kansanliikkeissä olisi nyt siirryttävä sanoista tekoihin.
Tärkein päiväjärjestyksessä oleva kysymys Venezuelan vallankumoukselle joulukuun vaalien jälkeen on kysymys valtiosta ja valtion roolista. Chávezilla on presidentinvirka. Parlamentissa Chávezilla on enemmistö. Miksi ei sitten tehtyjä päätöksiä viedä läpi?
Parlamentti päätti rakentaa 120 000 uutta asuntoa vuonna 2006. Vain 30 000 saadaan rakennettua. Korruptoituneet virkamiehet ovat kavaltaneet erotuksen. Parlamentti päätti toimenpiteistä auttaa väestöä, joka oli joutunut "vaguadan" (vuoden 2005 tulvakatastrofin) uhreiksi. Mitään ei tapahtunut. Avustamiseen tarkoitetut varat hävisivät matkalla. Toimenpiteitä talouden mustan sektorin tukahduttamiseksi ei toteutettu poliisin korruption vuoksi.
Luetteloa voisi jatkaa siitä, miten ministeriöt ja viranomaiset eivät toteuta päätöksiä, jotka hyödyttäisivät kansaa. Koko valtion byrokratia on täynnä virkamiehiä, joilla on tänään punaiset solmiot, mutta jotka vaihtaisivat ne ilomielin mustiin huomenna, jos tilaisuus tulisi.
Suurin este bolivarilaisen vallankumouksen kehitykselle ja muuttumiselle sosialistiseksi on valtion byrokratian aktiivinen sabotaasi ja ne poliittiset voimat bolivarilaisessa liikkeessä, jotka haluavat pysäyttää vallankumouksen ja jarruttaa sitä sekä tehdä rauhan oikeiston, porvariston ja imperialismin kanssa.
Chávez on itse sanonut, että tarvittaisiin "vallankumous vallankumouksessa". On liian varhaista sanoa, kuka tulee johtamaan sitä vallankumousta. Ainoa, mikä on varma, on että se ei ole Chávez. Muuten hän olisi tehnyt sen jo kauan sitten ja olisimme nähneet rajuja puhdistuksia korruptoituneessa virkakoneistossa.
"Vallankumouksesta vallankumouksessa" on noustava kaksi asiaa: työväenpuolue ja kansan valtaelin, joka voi korvata nykyisen korruptoituneen valtiokoneiston, joka on ylikypsä historian kaatopaikalle.
Uuden ammattiyhdistysliikkeen (UNT) ja vallattujen tehtaiden rintaman (FRETECO) muodostamisen myötä on selvempää, että Venezuelan vallankumouksen liikuttava voima haetaan työväenluokan taistelusta.
Siellä on myös se voima, joka tulee johtamaan "vallankumouksen vallankumouksessa" sosialistiseen päämääräänsä.
Kirjoittaja on Ruotsin Hands off Venezuela -ryhmän aktiivi. Hän puhui Antikapitalistisilla päivillä lokakuussa.